*

TimoPKylmala

Suuri Absurdi

Olen yrittänyt analysoida itseäni poliittisena eläimenä: poliittisesti kädetön, ei otetta sen paremmin rightista kuin leftistäkään. Ja center ei kestä, kuten Yeats asian ilmaisi:

“Things fall apart; the centre cannot hold;
Mere anarchy is loosed upon the world.”

Mitä jos on läpeensä 'anti-establishment' ja antipatiseeraa tasapuolisesti sinistä, punaista ja vihreää; onko se merkki piilevästä alt-rightismista? Näinä päivinä sen kai voi määritellä niinkin. Elin siinä uskossa, että 'ajattelevan' länsimaalaisen yhteiskuntapoliittinen kehityskaari alkaa aikuisuuden kynnyksellä idealismista, kehittyy viimeistään kolmenkympin paikkeilla jonkin sortin nihilismiksi, ja lopulta asettuu itsetyytyväiseen realismiin keski-iän hujakoilla. Tämä ei voi pitää paikkaansa, koska huomasin juuri toivovani Le Penin voittoa ihan silkasta uteliaisuudesta. Olen palannut nihilismiin, aktiivisessa mielessä? En tiedä onko tämä normaalia vai pitäisikö minun ajatella hakeutumista hoitoon? Onko joku perustanut jo Anonyymit Alt-rightistit? Epäinhimillisyyden 12 askelta? Joku voisi kirjoittaa siitä blogin.

En ole ikinä täysin ymmärtänyt ironian ja sarkasmin eroa, mutta yllä oli tarkoitus hyödyntää molempia. Tai ainakin toista.

Monia näyttää huolestuttavan poliittisen ja yhteiskunnallisen tilanteen... miten sen ilmaisisi yhdellä sanalla... absurdius? Yhdet kutsuvat sitä Suureksi Regressioksi, toiset nationalismin toiseksi tulemiseksi. Suurin huoli on kaiketi se, että toinen osapuoli saattaa olla oikeassa. Siinä välissä on kuitenkin ammottava poliittinen/yhteiskunnallinen tyhjiö, jota ei täytetä poliittisella retoriikalla. Minun puolestani tilannetta voisi kutsu Suureksi Absurdiksi.

Yhteiskuntajärjestelmämme on silti optimaalinen. Toisin sanoen, tilalle ole tarjolla mitään parempaa. Tämä on aina huvittanut minua – ja olen siinä ohessa huvittanut muita. Kyse ei ole idealismista vaan ihan vesiselvästä realismista... siis teoriassa. Absurdiksi tilanteen tekee se, että aina meillä on kauhea haloo ja hampaiden kiristys, kun mikään ei toimi ja poliitikot tekevät mitä lystäävät. Ja että kaikki tämä muuttuu, kun valitaan uudet puolueet ja ehdokkaat? Poliitikot – ihmistyyppi, joka kehtaa puhua ja lupailla turhia meidän muiden puolesta ja pelata peliä sääntöjen puitteissa – eivät ole se ongelman ydin. Mutta toki, yksilön toiminnallisuus yhteiskunnassa vaatii tämän tason kysymysten siirtämistä pelkiksi alaviitteeksi. Ei ole voimaa, uskoa tai uskallusta yrittää mitään muuta. Tiedän tunteen. Realiteetit tekevät meistä mitä suurimmassa määrin nihilistisiä, kunhan tulkitsee nihilismin passivisessa mielessä.

Ne, jotka ovat pahiten ulkona realiteeteista ovat ratkaisun ydin, ainakin teoriassa, mutta tilannetta ei auta se, että teoreettista hyökkäystä kohti “parempaa maailmaa” johtavat keskittyvät freudilaisiin tulkintoihin eri kansallisuuksien toilettikäytännöistä tms.

Realiteettien yläpuolelta katsottuna ei ihmetytä, miksei poliitikoilla ole tahtotilaa, saati konkreettista ratkaisua synkimmillään puolen miljoonan työttömän, kannustinloukkujen, köyhyyden, ja pikavauhtia ikääntyvän väestön jne. jne. korjaamiseksi, puhumattakaan globaaleista ympäristö- ja liikakansoitusongelmista. Tilanne on mahdoton. Mitään päivän valoa kestävää ratkaisua ei ole. Täysipainoinen toiminta nykytilanteessa rajoittuu pitkälti toisten nokitteluun juhlapuheissa. Narratiivin keskiössä on se, kuinka kaikki ongelmat ovat muiden syytä ja kuinka 'meidän' veneessä kaikki pelastuisivat. Äänestäjän on vielä jaksettava uskoa johonkin, tiedostaen kuitenkin koko ajan, ettei se mihin uskoo ole uskon väärti. Lääketieteessä tällaista tilaa kutsuttaisiin kaiketi patologiseksi.

Olen vihdoin ymmärtänyt kissa- ja koiravideooiden funktion! Ne saavat miljoonittain vierailuja, koska realiteettien absurdius on täytettävä täysipainoisella ja tunteita herättävällä hännänheilutuksella. Huomaan lukevani mieluummin “uutisia” poliisikoira Jekun seikkailuista, terassiperinteistä ja jonkun ilmeisen elintärkeän julkisuuden henkilön eroprosessista. Ah,voin olla väärässä, mutta ehkä olen vihdoin oppinut jotain optimismista! Seuraan Youtubessa papukaijaa nimeltä Gotcha, sen sijaan, että seuraisin ja kommentoisin blogeja. Yhtä ravitsevaa ja vetelää kuin aamuinen kauravellini. Sitä ei ajattele, aukaisee vaan suunsa ja antaa kuran valua kurkusta alas. Panem et circenses, lisää leipää ja sirkushuveja, have at it, bitches!

Antiikin Roomassa ymmärrettiin sirkushuvien arvo huomionvangitsijana, mutta nykyään hallitusten ei tarvitse edes yrittää mitään. Meitä ei tarvitse harhauttaa pois olennaisuuksista, koska harhailu epäolennaisuuksissa kuuluu yhteiskunnassa oppimiseen ja elämiseen: itse asiassa se on vaatimus selviytymiselle.

Realismi... ajoittain sitäkin vielä kaipaa. Se on kuitekin liian usein moraalisesti tuomittavaa. Jos näkee järkeväksi palauttaa turvapaikanhakijoita takaisin kotimaahansa on heti moraaliltaan epäilyttävä. Rajattomasta altruismista haaveilu rajallisessa maailmassa on silti absurdia, samalla tavalla kuin tunteella politiikan tekeminen on absurdia. Järkevintä olisi ehkä pysähtyä hetkeksi, hengittää syvään ja lukea vaikka Machiavellia, ymmärtämättä kuitenkaan tuon viisaan miehen sanoja (ja ironiaa) väärin, koska sekin olisi absurdia!

Totuuden jälkeinen aika... Tässä on toivoa, oikeasti. Mitään totuutta ei tietenkään ikinä ollut, siis inhimillisesti ajateltuna. Mutta kunhan yhteiskunta ja sen prosessit 'matematisoidaan' ensin läpikotaisin, niin sitten voimme alkaa puhua totuudesta, siinä määrin kuin eksakti tiede sen äärelle yltää. Sitä voisi kutsua tulkinnan jälkeiseksi ajaksi: ihmisen mielipide korvataan koneiden louhimalla datalla, josta älykkäät algoritmit suodattavat ”absoluuttisen totuuden”. Ihmiset edustavat kaaosta, koneet järjestystä – opin tämän eräästä videopelistä. Teknologia pelastaa meidät demokratian mielivaltaisuudelta. Kun valonnopeudella liikkuva data ja globaalit markkinat ovat mutatoituneet yhdeksi massiiviseksi, kaiken refleksion ulkopuolella jyllääväksi koneeksi, niin polarisoitumisesta ei voi enää puhua, etenkään vanhalla oikeisto-/vasemmistoakselilla. Puoluepolitiikka kuolee, utopia etenee...

Mitä keinotekoisemmaksi yhteiskunnat muuttuvat, sitä monimutkaisemmiksi ne myös kasvavat, kunnes lopulta niiden keinotekoinen kaaos (tai sellaisena se ihmiselle väistämättä näyttäytyy) ylittää inhimillisen ymmärrys-, päätös- ja hallintakyvyn. 'Informaatiovälittäjät' alkavat olla paremmin perillä haluistamme ja toiveistamme kuin me itse. Algoritmit ostavat ja myyvät automatisoiduilla markkinoilla ja päättävät kuka palkataan mihinkin hommaan. Keinoälyä sovelletaan koko ajan enemmän hallinnossa. Psykometriikka on kokenut uuden tulemisen big datan myötä. Kukaan ei voi tietenkään kyseenalaistaa koneymmärrystä, koska siitä tullut liian monimutkaista. Ja meidän on kaikesta huolimatta luotettava koneisiin enemmän kuin ihmisiin. Kannakin kansanedustuslaitoksen 'keinoälyttämistä' mahdollisimman pian.

Tulevaisuudessa meidän ei sitten tarvitse enää miettiä omia mielipiteitämme, kunhan annamme algoritmien päättää automaattisesti digihistoriamme perusteella, mitä mieltä olemme mistäkin aiheesta. Big datasta löytyy kansan todellinen 'ääni', josta korkeampi älykkyys voisi sitten laskea sopivan, yhteisen suunnitelman. Voisiko poliittinen elämä, eli siis kokonaisvaltainen yksilönä yhteiskunnassa toimiminen, muuttua näin keinotekoiseksi? Luultavasti. Koneellistaminen tekee kaikesta paljon kontrolloidumpaa, mitattavampaa ja ennustettavampaa. Kaikilla sitten on paljon vähemmän absurdi olo.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän KariNikander kuva
Kari Nikander

Jaa..a, kertalukemalla kaikki ei aukea, toista kertaa ei jaksa, mutta kolmeen viimeiseen kappaleeseen voi osittain yhtyä. Hyvä skenaario. Psykometriikkaa en tosin käsitteenä tunne, enkä ala selvittää!

Toimituksen poiminnat