TimoPKylmala

Ekstroversio, kehitys ja miksi emme kysy enää miksi?

Kun ulospäinsuuntautuneisuus valjastetaan globaalin tietoverkoston potentiaaliin kutistaa tilaa ja aikaa, syntyy positiivinen takaisinkytkentä, jossa ’ulkoinen’ maailma kasvaa ennennäkemättömiin mittasuhteisiin.

Ekstroversiota pidetään ihanteellisena ominaisuutena, eikä ihme; ekstroverteiksi luokilteltavissa olevia on sanottu olevan jopa 75 prosenttia ihmisistä (Laney 2002). Ajatus sosiaalisesta mediasta kasvoi samalle ihanteelle: miten saada ihmiset yhdistettyä paikasta ja ajasta riippumatta? Eikö yhteys ole aina parempi kuin ei yhteyttä?

Jos ajattelet, että maailma on sitä parempi paikka mitä enemmän ihmiset siellä viestivät toisilleen, niin olet todennäköisesti ekstrovertti. Ironista tässä on se (siis sen lisäksi, että somen kehittäjät olivat luultavasti introvertteja),  että ulospäin suuntautuneilla ihmisillä näyttää olevan usein pahoin vääristynyt kuva siitä, kuinka sosiaalisia ihmiset ja heidän maailmansa todella ovat. Eli suuri osa niistä, jotka toimivat kehityksen airuina, eivät edes tiedä missä mennään:

”If you’re more extraverted, you might really have a skewed view of how extraverted other people are in general,” Feiler says. ”If you’re very introverted you might actually have a pretty accurate idea.”

Ihmisten yhdistäminen ei ole suorin tie onneen. Innostuneen alun jälkeen somessa keskeisimmiksi puheenaiheiksi ovat nousseet yksityisyyden katoaminen, vihapuhe, trollaus, kiusaaminen, valvonta, rahastus ja puhdas mitäänsanomattomuus... Miksi kaikki ovat niin ilkeitä toiselleen?!

Maailma ei ole koskaan ollut niin väkivallaton kuin nyt; media vain antaa ymmärtää toisin.  Olemme ilkeitä toisillemme kaikin tavoin ehkä siksi, että olemme vieläkin geeneiltämme luolaihmisiä, mutta meillä ei ole enää (ainakaan länsimaissa) mahdollisuutta purkaa väkivaltaisia impulsejamme suoraan (luojan kiitos). Ennen vanhaan annettiin selkään heti, jos joku katsoi hiemankin vinoon, nyt kilpaillaan talouden, urheilun, elintason jne. parissa ja haukutaan toisia nimimerkkien takaa. Riistä tai tule riistetyksi. Elämme totuuden jälkeistä aikaa; sekin somen mahdollistama tilanne. Kukaan ei enää muista 2000-luvun alun hypetystä siitä, kuinka kaikki tulevat ja toimivat yhdessä paremmin ja ihanammin... ’pitkä häntä’ se vaan kasvaa jne.

Vuonna 2017 ihmisten kuva toisistaan perustuu enevästi kotisivupäivityksiin, kommenteihin, blogiteksteihin jne., usein ilman minkäänlaista kontekstia. Ihmiset mittaavat olevaisuuttaan toistensa kavereiden, kommenttien, tykkäysten ja matkakuvien määrän pohjalta. Kaikki merkityksellinen voidaan laskennallistaa.

Se on kehitystä.

Moraalinen kehitys on oksymoroni. Sen tietää jo siitä, ettei meillä ole mitään yhteistä määritelmää hyvälle tai pahalle. Jos pitäisi valita moraalinvartija, niin valitsisin Sokrateen ennen nykypoliitikkoja. Siinä teille kehitystä. Jos meillä ei voi olla yhteistä, universaalia päämäärää, niin miten/mihin me sitten kehitymme? Emme me, mutta koneemme  kyllä. Teknologia voi korvata lopulta ihmisenkin. Silloin puhutaan tehosta, voimasta ja nopeudesta. Ne ovat ulkoisia ja hyvin mitattavissa olevia ominaisuuksia. Ihminenkin on ”hyvä”, kun osaa toimia kuin kone. Kone on aina ”oikeudenmukaisempi” kuin ihminen, se ei ajattele ikää, sukupuolta tai rotua. Moraalinkin tulevaisuus on koneissa.

Kysymys ’miksi?’ ei kuulu sanavarastoomme, kun kyse on kehityksestä. Olemme luontaisesti kapasitoituja olemaan kyseenalaistamatta kaikkea, millä voimme muuttaa ulkoista maailmaa. Jos jokin on mahdollista rakentaa, joku sen rakentaa, oli se sitten penisilliini, some tai termonukleaarinen massatuhoase. Vastustus on hyödytöntä – luddiittien ongelma oli se, etteivät he hyväksyneet olevansa teknologisia olentoja.

Se, että meillä on nyt pelit ja vehkeet, joilla olla yhteyksissä 24/7 ympäri maapalloa ei tietenkään tarkoita, että se olisi pakollista, mutta ympäristöään ei pääse pakoon. Sitkeästi some-vapaina eteenpäin uurastavat hifistelijät ovat aikamme mammutteja: heiltä alkaa loppua tila, jossa selvitä omin vahvuuksin. He ovat päivityksen tarpeessa. Jossain vaiheessa tätä kehitysrataa jokaisen on oltava verkossa verkostoitumassa ja brändäämässä itseään, jos haluaa pysyä pinnalla. Olemme ehdollistettu tälle ympäristölle, sen teknologialle, eikä teknologia ei ole menossa minnekään. Kevin Kelly on kuvannut tilannetta hyvin:  teknologialla (vrt. technium) on oma ’tahto’, se kehittyy ja leviää ihmisen omien affordanssien kautta ilman, että siihen olisi paljon sanottavaa. Jokainen uusi koje (tai ’apsi’) avaa uusia ovia toimintaan ilman, että  niistä syntyvien käytäntöjen järjellisyyttä voisi ennakoida, saati rationalisoida ja ohjata. Ihminen rakentaa teknologiaa, joka sitten määrittelee ihmisenä olemisen ja toimimisen rajat. Tätä kutsutaan kulttuurievoluutioksi, mutta sopivampi nimitys olisi ehkä inorgaaninen  kehitys;  ’kulttuuri’ kun antaa ymmärtää, että kehityksen keskiössä olisi jokin puhtaasti humaani, ihmiskeskeinen päämäärä.

Itsebrändäyksen aikakaudella kannattanee syntyä ekstrovertiksi, eli olla luontaisesti suuntautunut ulkoisiin asioihin ja ihmisiin. Aktiivisuus ulosannissa, helppo lähestyttävyys ja kyky tehdä töitä ryhmissä ja vaihtelevissa olosuhteissa nousevat heti esiin rekrytointitilanteessa. Tätä on alettava pohtimaan jo potkuhousuiässä. Moni tosin uskoo, ettei ihmisen perusluonnetyyppiä voi muuttaa, se on pysyvä, mutta he eivät ole ehkä ajatelleet vielä tulevaisuuden teknologisia mahdollisuuksia ihmisluonnon muokkaamisessa. Mutta ennen geeneihin kajoamista, meidän on yritettävä primitiivisimmin keinoin.

Jos olen ymmärtänyt peruskoulun opetussuunnitelmaa oikein, niin siellä on herätty asian ytimeen, eli nyt koulussa on keskityttävä oppilaan oman aktiivisuuden, ryhmäpohjaisen työskentelyn ja oppimistilanteiden moninaisuuden lisäämiseen. Ekstroversion perusajatus elää vahvasti seuraavassa lainauksessa:

“Ennen kysyttiin: mitä? Nyt kysytään: miten? Tämä näkökulman muutos kuvaa perusopetuksen opetussuunnitelmauudistusta.”

Tiedon ja oppimisen pohjalla ei ole enää kysymys siitä, mitä teemme/opimme/ymmärrämme (tai miksi); kysymys joka aukeaisi oikeastaan vain ’sisäkautta’. Kaikki ongelmat oppimisessa ’ulkoistetaan’, kun keskitytään siihen, miten opimme; esim. miten voimme hoitaa asian paremmin, nopeammin ja tehokkaammin. Se, mitä opimme on toisarvoista, kunhan oppiminen auttaa pysymään hengissä. Moni asia maailmassa edellyttää juuri tällaista asetelmaa: kyse on yhä enemmän puhtaasta selviytymisestä ja silloin aika ja raha ei riitä ihmettelyyn.

Edes kaikista korkein oppimisen aste, yliopisto, ei voi olla huomioimatta tätä. Suurten kokonaisuuksien ihmettelyyn ja massiivisten monografioiden kirjoittamiseen ei enää tähdätä, vaan opinnoista pyritään tekemään selkeä prosessi, jolla on tietty, hyvin rajattu päämäärä, ja josta voidaan siten odottaa myös jonkinlaista hyötyä. Aikaa kuluu enemmän verkostoitumiseen ja rahahakuun kuin itse asioiden miettimiseen. Humanistiset alat eivät aina oikein sovi tämän muottiin, koska ne ovat tottuneet kyselemään tyhjiä kysymyksiä (mitä, miksi... voi miksi?!). Sellainen ei ole enää nykyaikaa.

Humanistit eivät silti kärsi yksin: leikkaukset uhkaavat viedä kaikkialla pohjaa perustutkimukselta, tuolta monen mielestä täysin hyödyttömältä pohtimiselta, jota raketti-insinööri Wernher von Braun luonnehti seuraavasti: ”Basic research is what I’m doing when I don’t know what I’m doing.”  Luonnehdintaa tuskin kannattaa käyttää nykyisin, jos ajattelee uraa akatemiassa ja haluaa joskus rahaakin tililleen.

Kuinka paljon teknologia ja sen kehitys määrää sitä, miten voimme edetä ja minne? Kehitymmekö ihmisinä tässä ohessa lainkaan ja jos emme, mitä se tarkoittaa? Oli tulevaisuus, mikä tahansa, enkä näe kovin todennäköisenä, että se jäisi odottamaan kysymyksiä siitä, miksi etenisimme juuri näin tai, kuinka ihmiselle itselleen käy kehityksen vanavedessä... Ja silti olen vieläkin kiinni (iki)vanhoissa kysymyksissä.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

6Suosittele

6 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän NikoKaistakorpi kuva
Niko Kaistakorpi

Fantastinen kirjoitus Timo! Tällaisia harvoin kohtaa.

Tuli mieleen HS:n yleisönosastokirjoitus siitä, voiko enää koulussa olla introvertti, kun halutaan korostaa aivan muita ominaisuuksia.

Toimituksen poiminnat