TimoPKylmala

Vastarinnan (ja historian) loppu

  • Vastarinnan (ja historian) loppu

Filosofi/kirjailija Albert Camus näki kapinan rajanvetona. Kapinallinen vetää rajan eteensä, eikä enää peräänny. Hän kokee tulleensa kohdelluksi väärin ja nousee vastarintaan.

Mihin länsimaalainen ihminen vetäisi rajansa tänä päivänä? Onko rajanveto edes mahdollista? Voiko länsimainen ihminen enää kapinoida oman itsensä puolesta? 

Jos pelkkä kysymyskin vaikuttaa vastenmieliseltä, niin millaisessa järjestelmässä elämme? Mitä on poliittisten ja ja yhteiskunnallisten olosuhteiden kyseenalaistaminen nykyään? Onko sellaista? Vai olisiko parempi kysyä, miksi poliittinen toiminta on tänään lähes mahdotonta?

Jos yllä mainittua rajaa ei löydy, niin voidaan kai olettaa, ettei meillä ole kunnon ongelmia? Jos vaikka ns. hyvinvointivaltiota oltaisiinkin asteittain ajamassa alas (kuten jotkut tahot antavat ymmärtää), niin meillä ei ole ikinä mennyt niin hyvin kuin nyt.

Statistiikan perusteella Euroopassa on nyt ja aina asiat erinomaisesti!

Ehkä Euroopassa asiat ovat huikean hienosti, globaalissa mittakaavassa, siis, mutta ehkei tilannetta pitäisi aina ajatella globaalissa mittakaavassa?

Suomessa, täällä EU-lupauksien ja -tottelevaisuustilastojen luvatussa maassa, on satojatuhansia työttömiä (monet rakenteellisista syistä), koulutuksesta ja peruspalveluista karsitaan koko ajan lisää, palkka ja elinkustannukset eivät kohtaa suurimmalla osalla, talouskasvua ei ole näkyvissä ja kaikki mikä ei tuota heti jonkinlaista taloudellista ihmettä on jatkuvasti leikkausuhan alla. Sillä välin kaikki voitava tehdään abstraktin kilpailukyvyn puolesta ja rahaa syydetään puhtaasti poliittisesti määräytyviin kohteisiin. Kansa katsoo johtajiinsa, mutta tosiasiassa heillä ei ole mitään erityistä näkemystä siitä, mitä tuleman pitää, kunhan etenevät poliittisesti sovituin ehdoin ja katsovat mihin globaalit markkinat lopulta johtavat.

Niihin kuuluisiin kansallisiin vyönkiristystalkoisiin ottavat nyt osaa kaikki paitsi ne, jotka päättävät talkoista ja/tai odottavat hyötyvänsä niistä. Jos tämä hallitus puhuu solidaarisuudesta ja talkoohengestä ja sitten leikkaa sieltä, missä on jo valmiiksi kaikista vähiten, niin se ei puhu totta. Poliittisesta näkemyksestä riippumatta tämän pitäisi herättää kysymyksiä, ainakin ajattelevassa ihmisessä.

Viimekädessä järjestelmä on juuri niin vahva kuin sen heikoin lenkki. Sen alimpien tasojen kurittaminen vie perustan kokonaisuudelta. Tämä on tietysti ongelma vain siinä tapauksessa, että kokonaisuutta pidetään tärkeänä. Tässä valossa nykyinen hallitus toimii kuin lauma idiootteja tai sitten se ei vain välitä niin hirveästi kokonaisuudesta.

Kyse ei valitettavasti ole pelkästä idiotismista, vaan ihan puhtaasta politiikasta, eli siitä, että joku on vasemmalla ja toinen oikealla, ja sitten on ne, jotka eivät ikinä osaa päättää, vaan hallitsevat keskeltä. Systeemi tömähtää lampareeseen aina ideologia edellä.

Jos kokonaistilanne yhteiskuntajärjestyksen suhteen alkaa jo nyt näyttää vaikealta, niin entä parin vuosikymmen päästä? Jonkun varmasti pitäisi ajatella myös seuraavaa nelivuotiskautta pidemmälle? Lähitulevaisuudessa on luvassa on kaikkea teknologisen työttömyyden, energiakriisien, liikakansoituksen, ilmastonmuutoksen ja kehittymättömien alueiden radikalisoitumisen väliltä. Luvassa on varmasti  myös uhkia, joille ei  ole edes vielä nimiä. Jokainen edes hieman mainittuihin uhkiin perehtynyt tajuaa, ettei nykyinen politiittinen todellisuus ole valmis kohtaamaan niistä edes yhtä, saati kaikkia samaan aikaan.

Puhuisin myös maahanmuutosta, kulttuuriristiriidoista jne. mutta ilmeisesti nämäkään eivät ole ongelmia, eivätkä tule ikinä olemaankaan. Asioista ei haluta keskustella vaikka ne ovat monella tapaa ns. ilmassa — ne ovat poliittisesti aivan liian ankaria. Oikeilla nimillä puhuessa voi leimautua ties vaikka miksi. Vaikkapa poliitikoksi! Poliisistakin tulee heti poliitikko, kun hän erehtyy sanomaan mielipiteensä.

Tässä me sitten elämme ja seuraamme sivusta. Elämme länsimaista unelmaa. Se, että meillä on rakas edustuksellinen demokratiamme, EU:n harvainvalta ja voimme elää huoletta sodilta — ainakin teoriassa — on luonut meille mielikuvan siitä, että nykyinen todellisuus on niin lähellä maallista paratiisia kuin mahdollista.

Jos olemme huolissamme, niin se on omasta työpaikasta, mutta tämäkään huoli ei ole ikinä Järjestelmän vika. Jos menetämme työmme, niin olemme laiskoja ja saamattomia hylkiöitä. Muutoin olemme aina valmiit murhetimaan siitä, ettei maailmassa kärsitä, tai ettei kenenkään oikeuksia poljeta. Yritämme pelastaa maailmaa aina siellä, missä emme itse ole, vaikka kotioloissakin olisi ihan tarpeeksi pelastettavaa.

Ymmärän, ettei suurin osa ihmisistä ikinä halua kyseenalaistaa Järjestelmää itsessään. Meillä on hyvin asiat, ei sitä voi kiistää, siis, kun aletaan vertailla niitä tieteellisesti kiistattomia taulukoita. 

Kysymys on, voidaanko tulevaisuuden haasteita kohdata nykyisen poliittisen järjestelmän ja ajatusmaailman pohjalta niin, että se olisi edes suurimmalle osalle ihmisistä inhimillistä? Sen sijaan, että yritettäisiin synnyttää tsiljoona uutta startuppia ja saada vienti vetämään kuin junan vessa, meidän pitäisi yrittää koko ajan myös keksiä tapoja muuttaa itse Järjestelmää, perustasta lähtien. Toisin sanoen, sen sijaan, että yritettäisiin koko ajan tehdä samoja vanhoja asioita tehokkaammin, pitäisi yrittää keksiä aivan uusia kehikoita, joiden sisällä tehdä asioita paremmin.

Nykymenolla raha ja valta valuvat yhä kauemmaksi tavallisesta tallaajasta. Samalla ne etääntyvät kaikenlaisesta refleksiivisestä kehitysajattelusta: jos itsellä menee aina hyvin, niin miksi yrittää muuttaa mitään?

Joku voi ihmetellä miksi demonisoida politiikkaa, mutta loppupelissä, mitä muuta sitä ”demonisoisi”? Jonkun pitäisi kantaa vastuuta ja se joku ei voi olla globaalit markkinat. Muutokset tapahtuvat ensin teknologiassa ja sitä kautta talouden mekanismeissa — informaatio on valtaa/rahaa ja se joka viestii nopeiten on tilanteen herra. Tähän politiikka yrittää sitten vastata erilaisin keinoin (kiky!). Nykyisessä muodossa politiikka ei pysy muun todellisuuden vauhdissa. Poliittisten järjestelmien (ja niissä toimivien päättäjien) voi todeta elävän markkinoiden kautta. Valitettavasti ne eivät näytä ikinä tuhoutuvan niiden kautta.

Mikä on yksilön merkitys tässä kaikessa ? Ongelma on, ettei sillä oikeastaan ole merkitystä kuin ehkä kerran neljässä vuodessa, jos silloinkaan. Hannah Arendt, viime vuosisadan yksi merkittävimmistä yhteiskunnallisista ajattelijoista, kritisoi edustuksellista demokratiaa syystä, ettei sillä ollut oikeasti mitään tekemistä poliittisen toiminnan kanssa (ks. Arendt 1990, 68-69). Oman äänen luovuttaminen toiselle ei ole poliittista toimintaa, se on poliittisen toiminnan ulkoistamista anonyymille systeemille.

Toki, maailma on aivan liian iso kysymään jokaiselta kansalaiselta, mitä asioille tulisi tehdä. Suora demokratia olisi monessa suhteessa varmasti katastrofi. Mutta tarkoittaako tämä, että olemme nyt on poliittisen toiminnan ja sen kehityksen lakipisteessä?

Ei tarvitse olla politiikan asiantuntija tajutakseen, että edustuksellinen järjestelmä on aina toiminut ensin ideologisten tai muuten olennaisten valtasuhteiden ylläpitämisen ja strategisten päämäärien toteuttamisen näyttämönä. Sen jälkeen se on ajatellut kansalaista, ja silloinkin tietysti aina abstraktiona.

Ja kaiken muun hyvän lisäksi, toisin kuin muilla toimijoilla yhteiskunnassa, edustajillamme ei ole edes konkreettista vastuuta tekemisistään; ts. niin kauan kun he toimivat lain puitteissa (tai sen rajoilla), he voivat tunaroida tehtävissään aivan niin pahasti ja kauan kuin heidän omatuntonsa sietää ja heidät yleensä vielä palkitaan siitä (jos ei muuten niin lisäkaudella). Edustuksellisuus degeneroituu aina jonkin sortin kleptokratiaksi. Vastuu on vain ja ainoastaan edustajien valtuuttajilla, eli kansalla, joka ei yleensä edes tiedä missä mennään.

Mikä on kansalaisen poliittinen todellisuus?

Hän ei saa elää kosketuksissa omaan oikeuteensa ja kyseenalaistaa häntä yksilönä määrittelevää Järjestelmää. Hänet on totutettu lapsesta pitäen ajatukseen yhdestä ainoasta, aina olemassa ja oikeassa olevasta Järjestelmästä, joka puolustaa hänen oikeuksiaan ( siinä määrin kuin sellainen on mahdollista). Järjestelmä on hänen ainoa turvansa ja samalla hänen suurin alistajansa: hän ei kykene katsomaan sen ulkopuolelle.

Aikuisena kansalainen alistuu ehdoitta vallalla oleville käsityksille normaalista, hyvästä ja velvollisuudesta. Hänen on lähes mahdoton kuvitella, että joku (mielipuolia lukuun laskematta) voisi oikeasti kyseenalaistaa Järjestelmää.

Kansalainen ylistää mahdollisuuttaan ottaa ”vastuuta” elämästään ja yhteiskunnasta valitsemalla joka neljäs vuosi jonkin numeron edustamaan häntä. Yleensä numero on se sama kuin neljä vuotta aikaisemmin. Tai ainakin edustaa samaa väriä, riippumatta ohjelmista. Itse hän ei ehdi miettimään mitään muuta kuin henkiinjäämistä, joka sekin muuttuu vuosi vuodelta vaikeammaksi. Hän pelkää koko ajan työnsä puolesta, vaikkei edes pidä työstään. Työ on velvollisuus, jonka puolesta pitää elää ja kuolla, mikään muu maailmassa ei ole niin tärkeää kuin se, että ahertaa Järjestelmän puolesta. Hänelle kerrotaan, että jos haluat paremmat olosuhteet itsellesi, niin odota seuraaviin vaaleihin ja äänestä paremmin! Tai ole itse ehdolla! Mitään muuta vaihtoehtoa ei ole.

Mikään määrä kritiikkiä ei auta muuttamaan tilannetta. Kaikki tutkimustieto maailmassa ei saa Järjestelmää reflektoimaan omia ongelmiaan. Ongelmat löytyvät aina sen ulkopuolelta. Tutkimustietoa tuottavatkin instituutiot ovat tyhjänpäiväisiä, jos ne eivät tuota tietynlaista ja tietyllä tavalla hyödyllistä (laskennallista) tietoa.

Kansa saa haukkua kurkkunsa kipeäksi, mutta Järjestelmä tietää, ettei kansa uskalla purra. Kuka täällä nyt oikeasti mitään kyseenalaistaisi? Kansa ilmestyy äänestämään aina samoja vanhoja numeroita, joilta loppuivat uudet ideat jo vuosikymmeniä sitten.

Näillä eväillä me olemme luultavasti maailman historian apaattisimpia olentoja. Siinä määrin kuin ymmärrämme tilanteen, mikään ei ole enää elämän tai kuoleman kysymys. Tämä on poikkeuksellista (etenkin länsi-ihmisen historiassa). Tavallaan se kai on myös onnellinen asia. Ei tarvitse murehtia koko ajan.

Tämä on se normaali tila, johon olemme tottuneet. Antaa Järjestelmän hyrrätä, paras keskittyä henkiinjäämiseen. Siihen Järjestelmä haluaakin sinun keskittyvän. Ei jää aikaa ajattelulle ja kunnon toiminnalle.

Mutta jos (oletus) koemme tilanteen vaativan uudistuksia, niin miksemme toimi? Emmekö enää kykene taistelemaan mikään puolesta kategorisella asenteella? Pelkäämme liikaa seuraamuksia?

Varmasti. Ja erinomaisista syistä: muuttujia on aivan liikaa ja niiden määrä vain kasvaa kehityksen myötä. Tilanne on mitä todennäköisimmin karannut liian kauas käytännön vastarinnasta.

Globaali maailma = globaali kohtalo. Jos kapinoit Järjestelmää vastaan, niin kapinoit globaalilla tasolla. Ota nyt vastuu siitä.

Esi-isiemme piirit olivat huomattavasti pienemmät ja siten myös heidän päämääränsä — ja mahdolliset ei-toivotut seuraukset. Elämme nykyään maailmassa, jossa toiminnalla voi olla totaalisia seurauksia. Jo kapinasta puhuminenkin saa aikaan vatsanväänteitä. Jo viime vuosisadan sodat opettivat vähintään sen, että kaikki kapinat, pienetkin sellaiset, voivat olla seurauksiltaan potentiaalisesti totaalisia, eli niiden toteuttamista ei rajata enää taistelukentielle, vaan ne tulevat koskettamaan kaikkia ja enenevästi kauheammilla tavoilla.

Nykyisellä teknologisella tasolla mikään toiminta ei ole enää paikallista, saati hallittavissa.

Tämä ei ole kapinalliselle mukava uutinen; siis olettaen kapinallisen olevan rationaalinen olento. Kapinassa kun oletuksena on, tavalla tai toisella, että sen puolesta pitää olla valmis elämään ja toimimaan loppuun asti, mitä tämä sitten käytänössä tarkoittaakin. Kapinassa ei ole kyse kompromissista. Tästä syystä se ei voi ikinä olla osa sen Järjestelmän toimintaa, jota vastaan se nousee. Kapina iskee ulkopuolelta ja pysyy ulkopuolisena. Se hyväksyy vain oman oikeutensa.

Kapina ei silti sisällä oletusarvoisesti väkivaltaa.

Mutta kapina ei ole ikinä poliittista toimintaa. Sillä voi olla poliittisia päämääriä, kyllä. Poliittinen toiminta loppuu sillä hetkellä, kun tilannetta ei enää määritellä deliberatiivisesti. Toisin sanoen, kun keskusteluyhteys katkeaa, katkeaa myös poliittisen toiminnan mahdollisuus. Vaikka kapina ei sisältäisikään fyysistä voimankäyttöä, niin se on aina jonkinasteista sodankäyntiä: siinä yritetään pakottaa toisen osapuoli mukautumaan omiin päämääriin. Poliittisessa toiminnassa on aina varaa konsensukselle, kompromissille, keskustelulle, ihmisten kesken, mutta kapina on mahdollista vain kategorisena periaatteena.

Väkivalta, jos se liittyy kapinaan, kohdistuu aina Järjestelmään. Nykyoloissa tätä kutsutaan usein terrorismiksi.

Väkivaltaiset metodit liittävät kapinan aina terroriin, mutta terrorin määritelmä pätee myös vallanpitäjiin — eikä terrorikaan läheskään aina sisällä fyysistä väkivaltaa. Toimijasta riippumatta, terrori on väkivallan käyttämistä joko konkreettisesti tai pelotteena jonkin poliittisen päämäärän saavuttamiseksi ja ylläpitämiseksi. Poliittiset järjestelmät ovat usein erinomaisia hiljaisen terrorin soveltajia: “Jos et hyväksy tätä, niin…”. Byrokratiakin on yksi terrorin muoto.

Nykypäivänä terrrori liitetään lähes yksinomaan, ja aivan hyvistä syistä, sokeasti syyttömiä ihmisiä tulittavien ja pommittavien kiihkouskovaisten tai -nationalistien puuhailuihin. On silti hyvä huomioida, että historiallisesti kyse on huomattavasti monisyisemmästä asiasta.

Kuten yllä olevasta linkistä ilmenee, terrori ei kovin paljoa  mietityttänyt nykypäivän ajattelijoita ennen vuoden 2001 World Trade Center -iskuja. Tosiasiassa terrori on, paradoksaalista kyllä, historiallisesti samanaikainenvapauden, veljeyden ja tasa-arvon käsitteiden kanssa. Ranskan vallankumouksen pääjehu, Robespierre, näki terrorin vain yhtenä hyveen ilmentymänä. Terrori oli  tavallaan demokratian airut: vapaus, veljeys ja tasa-arvo vaativat terroria, koska pöytä oli ensin puhdistettava kaikista vanhan järjestelmän jätteistä.

Nyt jälkikäteen tiedetään, ettei tuolla mielettömällä väkivallalla saatu aikaan muuta kuin uutta väkivaltaa ja kaaosta.

Ranskan vallankumouksen ohella terrori oli merkittävässä roolissa 1800-luvun puolessa/lopulla venäläisten anarkistien kapinoissa. Nämä nihilisti-anarkistit olivat menettäneet uskonsa poliittiseen muutoksen mahdollisuuteen muuten kuin väkivalloin. Samaan kategoriaan venäläisten kanssa voi osittain liittää myös japanilaiset Sonnō jōi (Revere the Emperor, expel the barbarians) -radikaalit, jotka nousivat 1800-luvun puolessa Shogunaattia ja länsimaalaisia vaikutteita vastaan.

Toisin kuin Ranskan jakobiineilla, näillä kapinallisilla oli kuitenkin jo jonkinlainen tolkku terrorinsa takana, jos sitä sellaiseksi haluaa kutsua. Heille nimittäin oli olennaista kohdistaa väkivalta vain  niihin, jotka ansaitsivat sen; tarkoitus ei ollut  kylvää kauhua ja kuolemaa aivan summitta jonkin idean tai uskon puolesta, kuten Ranskan vallankumouksen jakobiinit tai nykypäivän ääriuskonnollisilla ryhmät. Kysyessään, kuka ansaitsee terroria, nämä kapinalliset lähentelivät jo modernia filosofista keskustelua terrorista.

Modernissa eettisessä ajattelussa terrorin oikeutus on oikeastaan se ainoa kysymys: mikä viimekädessä oikeuttaa ihmisen toimimaan väkivaltaisesti? Vai oikeuttaako mikään? Näkemykset jakautuvat hyvin laajalla skaalalla, aina seurauseettisisestä hyväksymisestä totaalliseen kieltämiseen.

Olivatko  1800-luvun venäläiset nihilistit oikeassa/oikeutettuja kapinoidessaan Tsaarin valtaa vastaan? Seurauseettisesti kyllä, olettaen että terrorin avulla saavutetut muutokset tekivät maailman paremmaksi paikaksi suuremmalle määrälle ihmisiä…

The end justifies the means.

Hetkinen, eivätkö nämä kyseiset nihilistit toimineet tavallaan esitaistelijona Stalinin hirmuvallalle? Mutta mitä jos heitä ei olisi ollut? Olisiko silloin seurannut Tsaarin hirmuvalta? Olisiko maailma nyt erilainen (ts. ”parempi”)?

Vastarinnan vaikutukset ovat historiallisesti katsottuna aina käsittämättömiä.

Entä oliko Eugen Schauman oikeassa ampuessaan Bobrikovin?

Jos joku toimisi tänä päivänä kuten Schauman, niin kutsuisimme häntä terroristiksi. Itse asiassa pääministeri Matti Vanhanen tuomitsi Schumannin terroristiksi Bobrikovin murhan 100-vuotispäivänä vuonna 2004. Kaikesta huolimatta, Schauman ylsi YLEn Suuret Suomalaiset -äänestyksessä sijalle 34. sadan finalistin joukosta.

Suomalaiset ihailevat terroristia.

Olikohan Schauman Vanhasen mielestä terroristi siksi, että väkivalta ei ole hänen mielestään ikinä oikeutettua, vai siksi, että Schauman representoi kapinaa yleensä, myös sitä Järjestelmää vastaan, jota Vanhanen itse edustaa?

Oli miten oli, Schaumanin teolla voi väittää olleen vaikutusta Suomen itsenäistymisprosessiin. Schauman inspiroi monia aikalaisiaan toimimaan vallitsevaa järjestystä vastaan, tavalla tai toisella, etenkin rauhanomaisin keinoin. Yksi näistä inspiroiduista sattui olemaan herra nimeltä Jean Sibelius.

Ranskan vallankumous, terroreineen kaikkineen, on edelleen länsimaalaisille tärkeä tapahtuma. Ajattelemme sitä nykyisten vapauksiemme alkusysäyksenä. Jälkeenpäin on varsin helppo unohtaa se tosiasia, ettei tämä(kään) tullut ilmaiseksi.

Meidän pitäisi kai olla huojentuneita, ettei vapaudesta puhuminen ja sen puolesta taisteleminen enää vaadi ihmishenkiä omilla kotikulmillamme. Olemme näin ollen niin vapaita ja autuaita kuin tulemme ikinä olemaan? Meidän ei tarvitse enää taistella minkään puolesta. Emme voi enää tulla enemmän vapaiksi?

Elämme historian loppua, eli Järjestelmä on se, jonka puitteissa meidän on katsottava tulevaisuuteen, hyvässä ja pahassa. Toisin sanoen, meillä ei ole mitään muuta realistista vaihtoehtoa. Viimeinen sellainen oli (tosin ei realistinen henk.koht. mielestä) jonkin sortin kommunismi.

Tilanteestamme seuraa oletus, että ilman vaihtoehtoa ei ole enää järkeä kapinoidakaan. Järjestelmän täytyy todellakin olla paras kaikista mahdollisista! Muutos, jos sitä tapahtuu, tapahtukoon puolueiden henkilövaihdoksissa.

Mullistusten tasolla meillä on enää historiamme. Tulevaisuus on päätetty.

Maailma on liian monimutkainen ja nopea kunnon vastarannan kiiskeille; enkä tarkoita nyt huput päässä ympäriinsä tuhoa kylvävää nuorisojoukkoa. Kunnollisia ei ole näkynyt sitten 80-luvun ja nekin osoittautuivat kaikki pelkiksi kupliksi.

Viimeisen 30-40 vuoden aikana meillä on ollut vain kaksi varteenotettavaa ”vastarantailijaa”: vasemmistolaisuus ja vihreä liike. Molemmat ovat nykyisin osa Järjestelmää; ts. niillä ei ole enää mitään merkitystä muutoksen suhteen.

Hyvin tiivistettynä voi todeta, että  marxilaisuuden pieksi informaatioteknologilla ahdettu markkinakapitalismi ja kirsikkana kakun päällä, oikestopopulismi varasti sen argumentit ja identiteetin. Vasemmiston ongelma, noin yleisesti, kiteytyy ihmisenä olemiseen itsessään: sen lopulliset päämäärät ovat utooppisia, eikä niiden toteuttaminen käytännössä ole mahdollista ilman ihmisluonnon muuttamista. Niin kauan kuin ihmisistä ei voi teknologian avulla tehdä säyseitä ja aina toisilleen autuaita olentoja (Brave New World!), niin utopia on vain yksi totalitarismin hiljainen muoto.

Vihreä liike kaatui eri tavalla. Se menetti teränsä ja olemassaolonsa syyn heti, kun siitä tuli osa sitä järjestelmää, jota vastaan se kapinoi. Puolueena se on vain yksi ratas järjestelmässä, jota vastaan se syntyi taistelemaan. Vihreille vaalit ovat aina suoranainen historiallinen voitto: Eläköön kädenlämpöinen moralismi ja arvorelativismi! Koko maapallo kiitää pikana kohti helvettiä ja De Gröna juhlii shampanjalasit etusormiotteessa muutaman kymmenyksen kannatusnousua. Alun voimakas ajatus mutatoitui parissa vuosikymmenessä myrkkylietteeksi, eli juuri sellaiseksi passiiviseksi, anteeksipyyteleväksi massaksi, jota nykyinen järjestelmä suoltaa jokaisesta aukostaan jo muutenkin.

On siis turvallisempi hyväksyä olosuhteet, mukauta valmiiseen kehykseen ja mennä virran mukana kuin ajatella mahdotonta. Kollektiivinen muistimme on ylittänyt tallennuskapasiteettinsa: siellä on hädin tuskin tilaa uusien ideoiden omaksumiseen, saati vanhojen uudelleen lämmitykseen. Toiminta noudattaa annettuja ohjeita. 

Ihmisenä olemisen ehdot eivät ole kuitenkaan muuttuneet perusteiltaan miksikään sitten vuoden 1789; ainoastaan oletukset niiden todellisuudesta ovat. Haluamme vieläkin olla vapaita ja tasa-arvoisia, veljiä ja siskoja, ainakin iso osa meistä. Haluamme olla merkityksellisiä — tosin enää vain toisillemme, emme kokonaisuudelle. Mitä tämä oikeastaan tarkoittaa?  Miten nykyään määrittelemme vapauden ja tasa-arvon? Jos kyse on vain siitä, että olemme vapaita ja tasa-arvoisia äänestämään haluamaamme edustajaa joka neljäs vuosi, niin kuinka merkityksellisiä vapaus ja tasa-arvo ovat?

Lähteet:

Arendt, Hannah (1990) On revolution. New York: Penguin books.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

4Suosittele

4 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (4 kommenttia)

Käyttäjän taistolainen kuva
taisto vanhapelto

Ostin 1960-luvun alussa Hämeenlinnan rautatiesemalla Albert Camusin Ruton. Se innosti ahmimaan hänen teoksiaan, ajattelemaan liikaa ja ajautumaan sivulliseksi Sivullisen houkuttelemana. Olisin varmasti enemmän osallistunut yhteiskunnan ja oman asemani rakentamiseen, jos en olisi ajautunut Camusin pyydyksiin.
En tietenkään välttynyt Kierkegardilta enkä Sartrelta; Dostojevskin Kellariloukon miehestä tuli "sankarini".

En puhuisi kohdallani kapinasta tai vastarinnasta, vaan vetäytymisestä varjoon, josta innostivat nousemaan Nietsche ja Immanuel Kant. Aikoihin en ole tarvinnut muuta johdatusta kuin Kantin Kategorisen imperatiivin. Ajatteluun hairahdun enää harvoin.

Maailmanmenoon osallisena joudun ottamaan kantaa edustukselliseen demokratiaan. En suhtaudu siihen kovin vakavasti: parhaimmillaan edustajat hoitelevat horisontaalitason asioita miten kuten, ymmärryksensä mukaan, mutta ilmeisen usein puolueensa menestyksen parhaaksi. Pitkään on näyttänyt siltä, että Suomen todellinen hallitus on SAK, jonka toimiin en mitenkään voi vaikuttaa.

Käyttäjän TimoPKylml kuva
Timo P. Kylmälä

Camus on minullekin tärkeä, Nietzsche oikeastaan vielä tärkeämpi, vaikka monella tapaa erilaisia ovatkin. Kierkegaard on tuttu myös.

Joo, kirjoitukseni taustalla on jonkin sortin keskiluokkaisuuden kritiikki – tai sen pelko. Taidan yrittää puhua blogeissani aina niille Hermann Hessen aikoinaan Arosudessa kuvailemille keskiluokkkaisen “unelman” ja ääripäiden väliin harhailemaan jääneille, “liikaa ajatteliville” yksilöille. Ne ovat jääneet kummittelemaan minua.

Ajattelen itsekin liikaa, tai niin minulle sanotaan.

Ääripäihin minulla ei silti ole asiaa, koska se vaatisi järjen luovuttamista ja liikaa vaistojen pohjalta toimimista, mutta ihailen suunnattomasti ääripäihin uskaltautuvia. Ja taidan olla liian ylpeä, uhmakas ja liian paljon asioissa ongelmia näkevä, jotta ikinä sopeutuisin keskiluokkaiseksi (vrt. tunnollisesti äänensä luovuttava kansalainen), joka näkee tavoitteensa ja tarkoituksensa elämässä selkeästi, joskus jopa ilman sen enempää ajattelematta.

Käyttäjän kosonenjuhapekka kuva
Juha-Pekka Kosonen

Anarkian sanotaan olevan yhdeksän aterian päässä. Tämän sanonnan alkulähdettä en tiedä, mutta se pitää paikkansa. Nälkäinen ihminen syö vaikka toisen ihmisen pysyäkseen itse hengissä.

Näin ollen kapinan raja kulkee käsi kädessä nälkärajan kanssa. Järjestynyt yhteiskunta pysyy kasassa niin kauan kuin ruokaa riittää jaettavaksi. Kun järjestys pettää, filosofit tapetaan ensimmäisten joukoissa.

Käyttäjän TimoPKylml kuva
Timo P. Kylmälä

Aivan, on varmaan liian optimistista toivoa muutosta ennen kuin suuri osa yhteiskunnasta kituuttaa nälkäkuoleman rajoilla.

Toimituksen poiminnat