TimoPKylmala

Kolme polkua merkityksettömässä maailmassa -- miten selvityä absurdista?

  • Kolme polkua merkityksettömässä maailmassa -- miten selvityä absurdista?

Kirjailija/filosofi Albert Camus totesi aikoinaan, että itsemurha on ainoa vakava filosofinen kysymys. Tosiasiassa tuo kysymys oli kyllä seuraus toisesta, paljon laajemmasta kysymyksestä: miten löytää merkitys ja arvo elämälle on maailmassa, joka ei niitä itsessään sisällä ja jossa kaikki näyttävät olevan lopulta petollisia, aina omasta itsestä lähtien ja jumaliin saakka.

Onko elämä mielekästä? Camus'lla taisi ola Silenuksen viisastelu mielessään, kun hän mietti maailmaa ja ihmistä toisen maailmasodan jälkihöyryissä: paras kohtalo ihmiselle on olla syntymättä ja toiseksi paras on kuolla mahdollisimman nopeasti syntymän jälkeen.

Jo ennen Camus'ta, kaikkien pessimistien suurmestari, Arthur Schopenhauer, näki elämän sisältävän tuhdisti enemmän kipua ja huolta kuin nautintoa ja iloa. Jo pelkkä merkityksettömyys on kärsimistä (puhumattakaan kaikesta muusta tuskasta) ja olemattomuus on toki paras lääke kaikkeen kärsimykseen.

Tämä tosin ei ollut Camus'n ratkaisu ihmisenä olemisen ongelmaan. Itse asiassa, hän tuli siihen tulokseen, että merkitykettömyydessä on itsessään arvoa ja sen kohtaaminen on elämisen ydin, vaikutti se kuinka absurdilta tahansa. Harvempi meistä kuitenkaan yhtyy Camus'n ratkaisuun.

Jokainen ihminen kykenee ajattelemaan elämän järjellisyyttä, tai sen puutetta, mutta hyvin harva silti viitsii tai haluaa tehdä sitä. Vielä harvempi löytää siitä merkitykseen elämälleen. Onneksi. Filosofeilla on taipumus kysyä kysymyksiä aivan kuin kaikki haluaisivat niitä kysellä, saati tietää niihin vastaukset. Filosofiasta saa helposti arkista, ehkä jopa yleisesti kiinnostavaa, mutta lopulta sen on kuitenkin aina pysähdyttävä tuijotettelemaan kuilun pohjalle, koska sieltä ne vastaukset vasta alkavat tuijotella takaisin.

Filosofia päätyy lopulta aina elämän ja kuoleman kysymyksiin. Onni ei viihdy totuuksissa. Tämä heijastuu Slavoj Zizekin toteamuksessa: “Why be happy when you could be interesting? Nykyajan ehkä kuuluisimman filosofin pointti tuossa lyhyessä pätkässä on lopulta se, että onnellisuus ei ole edes se, mitä ihminen haluaa. Kyse on vain kuvitellusta onnellisuuden ideaalista, jota ei voi ikinä omistaa. Ihminen uskoo tulevansa onnelliseksi, jos ja kun hän saa tai saavuttaa jonkin asian, mutta lopulta se on vain yksi asia, jonka omistaminen ei kauaa lämmitä. Kirjailija Ambrose Bierce, oli ehkä oikeassa todetessaan:"Achievement is the death of endeavor and the birth of disgust."   

Suurin osa ihmisistä väistää kunnian ajatella kysymystä ehkä siksi, että tässä tapauksessa tietämättömyys tekee todellakin autuaaksi (tai ainakin autuaammaksi): ihmisenä oleminen ja toimiminen ei vaadi elämän merkityksen miettimistä. Ei ole mitään kunnon (?) syytä kiduttaa itseään kysymyksillä ja vastauksilla, jotka toimivat vain osittain ja satuttavat lopulta pahemmin kuin itse epätietoisuus. Silti kysymykset eivät katoa mihinkään. Merkityksettömyys ei katoa mihinkään.

Mielestäni Camus'n alkuperäinen pointti  on mielenkiintoinen -- en tosin viittaa nyt yksilöllisen merkityksen löytämiseen absoluuttisena välttämättömyytenä, jolla syrjäyttää ajatus loogisesta itsetuhosta. Paremminkin absurdiuden ongelmaa ajattelemalla voi avata näkökulman siihen, miten näennäisesti mekityksettömässä tilassa ihminen löytää tapoja jatkaa eteenpäin, tuntui maailmaa ja elämä ihmisenä kuinka vaikealta tahansa.

Ennen kuin alkaa ajatella, on hyvä huomioida  se, ettei esimerkiksi Camus'n kokemaa todellisuutta (toisen maailmansodan absoluuttista tuhoa ja negaatiota) voi millään tavoin verrata nykyhetkeen. Lopulta jokainen elää elämänsä tietyssä historiallisessa kontekstissa, jonka mukaan hän myös todellisuutensa muodostaa. Eri aika, eri ongelmat. Toisen maailmansodan kauheudet antoivat syyn elämän järjettömyyden pohdinnalle, mutta mielestäni ajassa kuin ajassa on hyviä syitä sen pohtimiselle. Voi myös olla, että näennäinen hyvinvointi ja hegemonia merkityksissä sisältää suuria ristiriitoja, joita ei vain haluta ottaa esille ja silloin ne on kaivettava esiin. Sitä ennen pitää kuitenkin ajatella.

Kysymyksen yhteiskunnallinen ulottuvuus ei aukea ennen kuin sitä on miettinyt henkilökohtaisesti ja heijastanut oman kokemuksensa muiden mahdollisiin, samankaltaisiin kokemuksiin.

Kyse on lopulta kuitenkin henkilökohtaisesta prosessista, jonka jokainen voi kyseenalaistamalla uskomuksensa edestään löytää. Tämä kirjoitus on minulle tapa kohdata oma prosessini. Ehkä se auttaa jotain toista miettimään omaansa.

Jos kysymyksen lähtökohtaan (maailma on absurdi) voi samaistua, niin olemattomuuden (elämän negaation) parhaana vaihtoehtona hyväksymisen voi kyseenalaistaa joko yrittämällä unohtaa olemassaolon absurdius (ts. 'harhauttamalla' itseään tavalla tai toiselle) tai vaihtoehtoisesti kohtaamalla tilanne suoraan ja sitä kautta, mahdollisesti, löytää jonkin merkityksen.

Näistä kahdesta vaihtoehdosta voi erottaa ainakin kolme erilaista polkua. Niitä voi kutsua passiiviseksi nihilismiksi, absurdismiksi ja aktiiviseksi nihilismiksi. Sanottakoon, että näistä keskimmäinen on lähimpänä sitä, mitä Camus, omasta mielestäni, ajoi takaa.

Miettiessäni näitä kolmea yhdessä, tulin siihen tulokseen, että maailman/elämän kyseenalaistaminen absurdiksi vaatii, ainakin minulta itseltäni, ensimmäisen polun, eli passiivisen nihilismin, kritiikkiä. Jo sen kutsuminen passiiviseksi on merkki sen riittämättömyydestä. Tämä on tosin vain minun henkilökohtainen mielipide.

Passiivinen nihilisti ei yleensä tiedosta, tai ainakaan tunnusta tiedostavansa, tilaansa ja pitää kaikenlaisia kysymyksiä elämän merkityksestä joko typerinä tai liian vaikeina -- hän ei luultavasti jaksa lukea tätä juttua ensimmäistä kappaletta pidemmälle (vaikkei jaksamattomuus tämän jutun edessä itsessään vielä ketään passiiviseksi nihilistiksi tee!).

Passiivinen nihilismi on ollut se kaikista näkymättömin ja siten se normaalein ja yleisin polku länsimaissa aina siitä lähtien kun usko uskontoon, elämän tuonpuollisuuteen (siten merkitykseen) ja hyvää ja pahaan alkoi hiipua tieteen ja relativismin edellä. Nietzsche julisti ensimmäisenä Jumalan kuolleeksi (ihmisen itsensä tappamana tietysti) ja paljasti länsimaisen ihmisen tilan kaikessa (in)glooriassaan: kun yliluonnollinen on todettu olemattomaksi, ihmisen on itse raivattava itselleen uusi polku, luotava itselleen uusi “pyhyys”, jotain mihin uskoa ja josta löytää merkityksiä. Joku voisi väittää, että tuo uusi pyhyys on löytynyt tieteestä ja teknologiasta.

Passiivinen nihilismi on ainut polku kolmesta, joka mahdollistaa kaikenlaiset kompromissit – itse asiassa se on itsessään yksi iso kimppu kompromisseja – ja siksi sen sisältä löytyy niin paljon variaatioita ja mahdollisuuksia (ja esimerkkejä).

Yhdessä ääripäissä passiivinen nihilisti tiedostaa tilansa epätoivoisuuden ja saattaa pyrkiä muuttamaan sitä, huomatakseen vain olevansa kyvytön vallitsevissa olosuhteissa ja, näin ollen, jatkaa tilansa ehostamista ulkoisesti kunnes aika jättää. Toisessa ääripäässä hän voi jopa tuntea nautintoa tilastaan, pitää sitä parhaimpana mahdollisena, lähes jumalaisena. Joko hän on onnistunut harhauttamaan itsensä realiteeteistaan niin syvältä, ettei epäily läpäise ulkokuorta missään yhteydessä tai sitten hän nauttii tilanteestaan vain osittain, koko ajan tiedostaen, että ulkona pimeässä vaanivat kysymykset ja epäilyt, joita hän ei vain ole syystä tai toisesta halunnut kohdata. Edellisen elämä vaikuttaisi monella tapaa hyvin lohdulliselta ja onnelliselta, kun taas jälkimmäisen on luultavasti yksi tuskaisimmista.

Passiviinen nihilismi on strategointia, vaikkei sitä ehkä utilitarismista voikaan usein syyttää. Pintaa syvemmältä asioita ei voi ajatella, paitsi silloin, kun niillä voi kiillottaa itse pintaa. Hifistely on passivista nihilismiä parhaimmillaan: ytimenä ei ole se, mitä jokin on tai mikä sen funktio on, vaan se, miltä se näyttää ja/tai tuntuu. Perunamuusistakin tulee kuluttamisen arvoista vasta siinä vaiheessa, kun se on kirkkaanvihreää – tai oluesta vasta, kun se on pantu mikropanimosta, josta muut eivät ole ikinä kuulleetkaan. Kun chiliä syödään sen tulisuuden vuoksi, tai ladataan videoita/kuvia nettiin vain siksi, että halutaan olla suosittuja, niin merkityksenanto on umpikujassa, sillä ei ole muuta sisältöä kuin itsensä.

Passiivinen nihilisti janoaa koko ajan uutta, mutta tyytyy itse vain toistamaan ja kuluttamaan. Hän ei luo, ainoastaan kuluttaa/tuhoaa. Hän fanittaa, koska siinä ei tarvitse kyseenalaistaa. Passivinen nihilisti on hyvä liberaalidemokraatti ja ennen kaikkea hyvä äännestäjä. Äänen lahjoittaminen tuntemattomalle täyttää kaikki moraaliset velvoitteet, eikä edes tunnu missään. Parasta on se, kun ei tarvitse oikeasti ajatella, mitä äänellä saa. Edustuksellinen demokratiakin on tavallaan yksi passiivinen nihilismin muoto.

Mielekkyys toiminnalle löytyy koko ajan vaihtuvista trendeistä, asetelmista, sekoituksista,vaihtoehdoista jne. Passiivin en nihilisti on reaktiivisuudessaan ylivoimainen. Kaiken tulee olla vaiheessa ja paljolti juuri siksi, ettei olemassaolo aukeaisi suurille kysymyksille. Pysähtyminen olisi loppu. Passiivinen nihilisti ei ikinä toimi sisältäpäin. Sisäänpäinkääntyminen olisi liian aikaavievää tai yksinkertaisesti kivuliasta, liian julmaa. Hän hengittäisikin vain ulkoa ja ulos, jos se olisi fysiologisesti mahdollista. Hän uskoo, että sisäinen kasvu löytyy kyllä jostain, mutta jonkun muun on ensin löydettävä se, brändättävä ja sitten vielä markkinoitava se seksikäästi.

Kun maailma ympärillä muuttuu, passivinen nihilisti pitää keskustan koossa ja paikoillaan, sen ydintä ikinä paljastamatta. Elämän tarkoituksena on oikeastaan olla häiriötekijä siinä määrin, ettei kysymys muista mahdollisista merkityksestä ikinä läpäisisi kuluttamisen ja toistamiseen piiriä. Toiminta tyynnyttää kysymyksen “miksi?”

Lopulta on sanottava, että passiivinen nihilismi tavallaan hyvin inhimillistä, jonka uraan on vaikea olla luisumatta. Ironista kyllä, se on ollut se heijastamaton pinta, jolle länsimainen tiede ja demokratia ovat viimeisen parin vuosisadan ajan rakentaneet yhteiskuntaansa. Puhtaimmillaan passivisessa nihilismissä on kyse tehokkaasta toiminnasta ilman toiminnan perusteiden ja syiden kyseenalaistamista: jos se toimii ja tuottaa hyvin, älä kyseenalaista. Aika näyttää, koska periaate menettää hyödyllisyytensä.

Kolmas polku, aktiivinen nihilismi, on vain nimellisesti sukua ensimmäiselle. Molempia toki vaivaa metatason merkityksettömyys, mutta niiden ratkaisut tilanteeseen eivät voisi oikeastaan olla erilaisempia.

Aktiivinen nihilisti on harvinaisuus ja ehkä hyvä niin; jatkuvuus ei ole nimittäin aktiivisen nihilistin huolenaihe millään suunnalla. Toisaalta hän on elintärkeä (yhteiskunnalliselle) muutokselle.

Aktiivisille nihilistille merkitys -- jos hän sellaista oikeasti tunnustaisi -- olisi vain työkalu, jolla luoda jotain uutta ja tuhota samalla vähintään luodun verran vanhaa. Ajattelu on puhdasta aivovoimaa, voimaa koneessa. Se ei ole missään tapauksessa itseharhauttamista tai edes arvokasta arvokasta itsessään, vaan aina tähdätty johonkin olennaiseen suoritukseen.

Aktiivinen nihilisti haluaa luoda, muttei silti elää luomassaan ja vielä vähemmän elää kuluttaakseen luomaansa. Hän ei seuraa tai etsi mitään, ainoastaan toteuttaa näkemystään. Siinä missä passiivinen nihilisti toimii unohtaakseen ajattelusta koituvat ikävät paljastukset (tiedosti niitä tai ei), niin aktiivinen nihilisti on käynyt ne kaikki läpi, tuhonnut ne sisältäpäin ja siten todennut ne hyödyttömiksi: ongelmiin kiinnijääminen olisi passivoitumista, toiminnan pysäyttämistä  harhojen vuoksi. Kaikki toiminta on vaati uhrauksia niin merkitysten, arvojen, kuin metodienkin tasolla. Toiminta luo aktiiviselle nihilistille syyn jatkaa: ihminen elää toimiakseen. Aktiivinen nihilisiti on aina taiteilija. Hän olisi hyvä poliitikko, mutta vain Platonin filosofikuninkaana. Hän on viime kädessä paras liikevoima muutokselle, hyvässä ja pahassa. Aktiivinen nihilisti ei itse kuitenkaan ikinä ajattelisi muutosta hyvänä tai pahana, ainoastaan välttämättömänä.

Keskimmäinen polku kaartaa kirjaimellisesti in medias res. Absurdisti on lähellä aktiivista nihilistiä siinä, että hän heittäytyy päistikkaa vasten realiteetteja ja niiden eksistentiaalisia ongelmia. Mutta siinä missä aktiivinen nihilisti toteaa nämä kaikki hyödyttämiksi ja vapauttaa luomisvoimansa korkeimmaksi periaatteksi, absurdisti huomaa olevansa olemassaolon järjettömyyden keskipiste ja siten sen mahdollistaja ja erottamaton osa. Hän löytää merkityksen elämälle juuri tässä kohtaa, joskin se syntyy vääjäämättömästi ja loogisesti hänen omasta tilastaan: olen syntynyt rajallisena olentona rajattomalta vaikuttavaan ja täysin ambivalenttiin maailmankaikkeuteen. En pyytänyt syntyä tänne, saati poistua täältä, mutta tämä on kuitenkin tilani. Se on absurdi, mutta viimekädessä se on kuitenkin minun oman tietoisuuteni luoma todellisuus: ilman minua ja olevaisuuttani ei olisi tätä järjettömyyttäkään. Maailma on, koska juuri minä koen sen maailmana. Se on absurdia ja sillä hyvä.

Absurdin maailman hyväksyminen merityksellisenä on paradoksi, mutta niin on ihminenkin.

Itsemurhaaja tai armokuoleman toteuttaja/kannattaja ei voisi olla aburdisti, koska hän ei ole valmis katsomaan tilannetta loppuun asti. Camus'n mukaan tämä sulkee myös murhan mahdollisuuden, koska samalla kun ihminen toteaa oman elämänsä merkityksen syntyvän pelkästään maailman ja minän kohtaamisesta, siitä tulee universaali periaate. Arvokkuus elämässä ja kuolemassa voi löytyä vai järjettömän kokemuksen jatkamisessa ja ylläpitämisessä. Siinä missä nihilisti tuhoaisi itsensä jatkuvati paikallaan junnaavan maailmankaikkeuden edessä, absurdisti löytää ainoan merkityksen.

Loppua kohden absurdi polku muuttuu (puoli)umalaiseksi kärsimysnäytelmäksi, Sisyfoksen esimerkkiä noudattaen. Ei ihme, että Camus pohti paljon juuri Sisyfosta ja hänen ikuista kivenvyörytystään elämän ja kuoleman saumakohdassa. Hän kiteytti Sisyfoksen kohtalon hienosti yhdessä lauseessa: “There is no fate that cannot be surmounted by scorn”. Toisin sanoen, kaikki kohtalot on kärsittävissä, viimekädessä halveksimalla niiden vääjäämättömyyttä.

Siinä missä passiivinen nihilisti vaipuisi epätoivoon kyllästyttyään olemassaolon anteihin ja aktiivinen nihilisti tuhoaisi itsensä menettäessään halun toimia ja luoda uutta, absurdisti ei hyväksy pakotietä. Luopuminen elämästä tuhoaisi sen ainoan todellisuuden, jonka hän kykenee ikinä kokemaan, olkoon kuinka vaikea ja hallitsematon tahansa.

Jos tuosta voi löytää merkityksen elämälleen, niin silloin on absurdiuden ytimessä.

Tällainen kirjoitus herttää luonnollisesti kysymyksen kirjoittajan omasta polusta. Olen kriittinen etenkin passivista nihilismiä kohtaan ja syynä on ainakin osittain henkilökohtainen kokemus kyseiseltä polulta. Uskon, että suurin osa ateisteista tai agnostikoista (uskosssa elävä ei voi ymmärtää mistä tässä on kyse -- paitsi jos usko on hänelle vain yksi harhautuksen muoto) kulkee elämänsä aikana usempaa kuin vain yhtä näistä. Tämä kirjoitus ei myöskään väitä, että nämä olisivat ainoat polut. Lopulta kyse on aina siitä, mikä polku vaikuttaa vähiten järjettömältä ja eniten merkitykselliseltä. Yksilötasolla se on aina makukysymys ja sinänsä kritiikin ulkopuolella. Toisaalta, kun yksi näistä poluista on hallitseva, se ei mitä todennäköisimmin tiedä hyvää yhteiskunnallisesti. 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Käyttäjän jakerajaaho kuva
Jarkko Raja-aho

Kiitos ajatuksia herättävästä kirjoituksesta! Tämän tyyppisiä tuli ennen luettua enemmänkin.

Käyttäjän TimoPKylml kuva
Timo P. Kylmälä

Tavoite olikin herätellä ajatuksia, joten mukava tietää onnistuneeni siinä. Kiitos.

Käyttäjän jallerajala kuva
Jari Rajala

Ihan mutuna vaan...

Olen myös ekaa kerta universumissa ja nautin joka sekunnista, tästä elämän lahjasta. Se fakta että olemme sattuneet syntymään linnunradan galaksin ainoalle mielisairaalaplaneetalle, se kalpenee sen rinnalla, että olemme avaruuden ainoa alienlaji, joka edes jotenkin ymmärtää miten universumi toimii. Itseään se ei tajua ;D

Miksikö juuri me, no koska muita kaltaisiamme ei ole missään, vain jotain bakteereja/ameeboja, tasaseen kaikkialla. Tämän takia kannattaa jaksaa, jospa edes se viimeinen kaltaisemme yksilö viimeisellä rannalla tajuaisi kuinka ainutlaatuista ja hienoa tämä kaikki on, joka ikuinen sekunti, ja kiittää ;D

Ps. Suurin osa ihmisistäkään ei edes synny koskaan, täysin turha heille on olla kateellinen, kiittämättömät paskiaiset!

Toimituksen poiminnat