TimoPKylmala

Huomiopalkka ja tutkijuus

No man but a blockhead ever wrote, except for money.” -Samuel Johnson

 

Tutkija tuottaa tieteellistä sisältöä (artikkeleita) pitkälti huomion/maineen perässä.

Logiikka on hyvin lyhyesti seuraava: mitä kuuluisampi ja näkyvämpi julkaisu, sitä enemmän 'julkaisupisteitä' artikkelista saa  → tutkijan työnantaja (usein yliopisto) hyötyy rahallisesti ja hyödystä seuraa oletus tutkijan positiivisesta urakehityksestä. 

Jos puhutaan yliopistomaailmasta, niin tutkija saa työstään palkkaa joko yliopistolta tai sitten hän on apurahansaaja. Toimeenkuva kristalloituu tieteellisen tekstin tuottamisessa artikkelien muodossa. Mutta siinä missä esim. kirjailija (ym. luovat toimijat) saavat itse tuotoksistaan korvausta, tutkijat käytännössä tuottavat sisältöä ilmaiseksi suurille julkaisijoille. Itsenäinen tutkija (independent researcher), eli siis palkkatyötön/apurahaton tutkija, ei ole edes ammatti, koska kirjoittaminen tieteellisiin julkaisuihin on käytännössä vapaaehtoistyötä julkaisijoiden puolesta.

Lähettäessään kirjoituksensa julkaisijalle tutkija siis luovuttaa oikeuden työhönsä. Jos ja kun työ julkaistaan, sen lukeminen maksaa (kertamaksu on käsittääkseni jossain 10€ hujakoilla ja ylöspäin) ja rahat vie julkaisija, joka siis saa sisällön ilmaiseksi ja sitten vielä rahastaa tilauksilla moneen kertaan myymällä niitä yliopistoille jne.

Akateeminen julkaiseminen on miljardibisnes. Tilanteen epäsuhdat ovat olleet jo kauan tiedossa ja asiasta on väännetty, muutamia boikottejankin on yritetty, mutta turhaan. Järjestelmä näyttää junnaavan paikoillaan, siitäkin huolimatta, että erilaisia open access -systeemejä on perustettu sen rinnalle. Viime vuosina tutkimuksen absoluuttiseksi mittariksi päätyneet rankkausjärjestelmät ovat suuri ongelma tilanteen muuttumiselle. Niiden kärkitiloja hallitsevat tietyt monoliittiset julkaisut (i.e. julkaisijat), joihin huomionkipeät tutkijat yrittävät epätoivoisesti saada työnsä näkyviin. Yliopistojen selviytyminen on  yhä enemmän kiinni siitä, kuinka monta 'huippuartikkelia' sen 'huippututkijat' saavat aikaiseksi erilaisissa 'huippujulkaisuissa'.  'Huippu' on siis pitkälti laskennallinen määritelmä, mutta sen enempää ei kai voi tältä ajalta odottaakaan. 

Yliopistomaailma (etenkin sen tietyt osat) on tässä tilanteessa myös ihan omaa syytään. Ei ole keksitty tapoja taistella vastaan -- voi tosin olla, ettei realistisia tapoja edes ole. Yliopistomaailma kärsii myös omasta ’maailmanparannussyndroomastaan’, jonka valossa tutkijoiden rojaltit tekeleistään vaikuttaisivat kai lähinnä epäsiveiltä. Julkaisijat edustavat pahaa maailmaa ja niiden periaatteisiin on tehtävä selkeä ero – vaikka loppupelissä juuri julkaisijoiden pussiin koko ajan pelataan.

Harvat yliopistossa työskentelevistä ottavat asian puheeksi, ainakaan kahvipöytiä julkisimmissa tiloissa. Samaan aikaan hyväksytään aika vähäisellä mukinalla myös se, että tutkijoista yritetään nyt koulia jonkinlaisia superihmisiä, jotka eivät ainoastaan tiedä kaikkea, kirjoita kymmeniä huippuartikkeleita vuodessa, vaan myös brändäävät itsensä ja innovoivat siinä sivussa Suomen maailman huipulle lähes kaikilla kuviteltavilla aloilla. Ja tämän kaiken pitäisi tapahtua yhä pienemmillä varoilla. Tieto on valtaa ja rahaa: yliopistoilla on vieläkin vain tietoa. Tieteellä voi ja saa tehdä rahaa, kunhan ei ole tutkija. Tällaisen sisäistäminen normaaliksi tavaksi on mahdollista kai vain yliopistossa. Talousmaailman perspektiivistä yliopistoissa liikkuu aivan liikaa tietoa ja osaamista ilman tervettä annosta ahneutta.

Olen osa tätä ongelmaa ihan jo sen vuoksi, että minulla on tutkijataustaa. Heräsin taas kerran ajattelemaan tätä asiaa, kun olin aikeissa lähettää muutaman sivun esseen liittyen erääseen ei-tieteellisen julkaisuun ja ne tarjosivat siitä rahaa. “Herran pieksut, annatteko te kirjoittajille rahaa!?,” oli ensimmäinen kysymykseni. Heti perään aloin pohtia, josko ajattelen työn arvoa jo liiankin akateemisten linssien läpi.

Mieleeni palasi myös hiljattain lähes absurdit mittasuhteet saanut häly siitä, kuinka kuvataitelijalle oli kehdattu ehdottaa töitä huomio-/ruokapalkalla. Näkyvyys on palkkaa sekin, tutkija kyllä ymmärtää! Vaikkei taiteilijan ja tutkijan tilanteet tietenkään mene yksi yhteen, niin ehkä tutkijakin voisi oppia tästä jotain. Jos pelkkä huomio ei riitä taiteilijalle, niin miksi se riittäisi tutkijalle?

Huomiopalkka ja muut samankaltaiset ilmiöt koskevat tietysti monia muitakin aloja. Sen merkkejä löytyy mitä kummallisimmista paikoista ja yhteyksistä -- ja enenevässä määrin. Jos ajatellaan vaikka alun lainausta, niin mitä sen valossa voisi sanoa meistä bloggaajista, täällä kun tuotamme sisältöä vain joko valistaaksemme tai saadaksemme huomiota (luultavasti molempia)?

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Toimituksen poiminnat